Jo vuosisata turvaa talveen
Moni tunnistaa jäänmurtajien nimiä, mutta kuinka moni tuntee Lumikarhun, Tuiskun, Pyryn tai Iso-Antin? Ne ovat auroja, jotka komistivat talvitiepäivien näyttelyä vuonna 1933. Vuonna 1964 suosituin kärkiaura oli Ahjo Oy:n Pyry 3A. Sen työleveys oli 2 700 mm ja kärkikulma 80 astetta. Aura kulki jalaksilla ja se kiinnitettiin kuorma-autoon kaksipistekiinnityksellä.
Polanteita* ja tienpinnan liukkautta on estetty historian saatossa milloin nimismiehen, milloin valtion voimin. Kimmo Levän kirjoittama talvikunnossapidon pieni historiikki Lumiaura tarjoaa kiintoisan näkymän tielakeihin, Lumiauratoimikunnan toimintaan – ja jopa teiden suolausta vastustaneeseen kansanliikkeeseen.
Ensimmäiset säädökset talviaikaisesta tienhoidosta ovat peräisin vuodelta 1743. 1930-luvulla talvikunnossapito jaettiin kinostumisen estämiseen ja lumen poistoon. Kun tienvarsiaidat vähenivät, kinostuminenkin väheni. Samalla auraustarve lisääntyi.
Talvikunnossapidon kehittämisessä on paneuduttu muun muassa aurojen lumenheitto- ja sohjonpoistokykyyn. Sohjonpoistosta ja suolan käytöstä oppia on haettu Kanadasta saakka.
Ensimmäinen suomalaisiin oloihin kehitetty loskanpaiskija oli nimeltään Sin-Mac. Se esiteltiin yleisölle vuoden 1970 talvitiepäivillä. Työnäytös oli niin vakuuttava, että sille myönnettiin kunniapalkinto.
*Polanne: Polanteelle löytyy monta erilaista, mutta samansuuntaista selitystä. Kimmo Levän Lumiaura-kirjassa sillä tarkoitetaan kovaa lumikerrosta. Kielitoimiston sanakirjan mukaan polanne on kovaksi tallautunutta tai pakkautunutta lunta tai jääharjanne tiessä. Nykysuomen sanakirja määrittelee polanteen polun tapaiseksi poljetuksi jäljeksi. Ilmatieteen laitos on määrittelyssään havainnollisin: polanne on kovaksi ja tiiviiksi polkeutunut lumikerros, jollainen tyypillisesti muodostuu jalankulkuväylille ja autoteille, jos niitä ei aurata lumisateen jälkeen.
Lähde: Kimmo Levä: Lumiaura. Koneellisen talvikunnossapidon historia. Tiemuseon julkaisuja 5, 1992
Kirjoittaja: Helen Moster